Markkinahumua ja elävää historiaa

Sikaa ja makkaraa. Tuulen alapuolella tuli nälkä.

Jee! Toissa viikonloppuna oli Fuengirolassa kansainväliset ruokabileet.
Suomellakin oli osasto. Pihalla laittoivat menemään loimulohta.
Amerikan osastolla laiteltiin Trumb-burgereita.
Argentiinalaiset grillas kokonaisia lehmänkylkiä.
Kuva lienee Uruguain osastolta, sikavoittoista.
Väkeä oli liikkeellä viljalti, voi sanoa, että meidän mielestä liikaa. Jonot oli mittavia. Istumapaikat kortilla. Uruguain sikajengikin olis myyny moninkertaisesti, jos kansa olis tienny mistä ostaa. Useampi myyntipiste ja yksi reipas urugualainen ohjaamaan kansaa tiskille: liha käteen ja rahat pois! Grillatun läskin tuoksu herätti halun ja epämääräinen jono/myyntitapahtuma sen veivät.

Kivi ja kukka, luonnollisesti.

Vajaa kilometri merenpinnan yläpuolella ollaan. Miksi
roomalaiset rakensivat tiensä näin ylös?
Liitovarjolentäjien iloksi?

Mummin hiusten ihastuttava kuosi
yhdistyy ikiaikaiseen marmoriin.

Lasse: tätä reittiä pääsee lähes huipulle,
yli 1,5km merenpinnasta.

Mitä onkaan reitin varrella.

Tässä on espanjanpoika sahannut
marmoria irti kalliosta. Señoritat keräävät
villitimjamia tuleviin keitoksiin.

Sunnuntaina oli aikamatka ja aika matka. Pauline ja Willy ajeluttivat meitä vanhaa Rooman vallan aikaista tietä lähtien liki Casarabonelaa ja päätyen lähelle Joroxin kylää. Ehdottomasti jo Casarabonela on komea kohde vierailla, oikea valkoinen kylä vailla töykeitä turisteja tai mamuja.
Pientä, päällystettyä tietä kapusimme ylös yhä alati. Kas, kymmeniä autoja, telttoja, ihmisiä ja pärinää rikkomassa rauhaa vuoren huipulla. Motskarikisa ei missään. Willyn kanssa heti katsomaan!
Koko joukko starttasi kerralla tielle ja siitä polulle. Kilpailu oli kyseessä, mutta millä säännöillä? Sinne katosivat kukkulan taa.
Me jatkoimme päällystämätöntä, yhä kapenevaa tietä ylös vuoren kuvetta. Roomalaistien alussa oli kyltti, jota en älynnyt kuvata ja alkuperäistä kivetystä oli hiukan jäljellä. Siitä lähtien tie oli lohkottu vuoren rinteeseen ja Pauline, joka oli, jo edesmenneen, miehensä kanssa tutustunut tien historiaan, vakuutti, että alla on koko ajan solid rock eikä mikään rolling stone. Pudotusta oli useita satoja metrejä monin paikoin. Uskoni roomalaiseen tieinsinööritaitoon oli kokoajan vahva, mutta koetuksella. Hetkesi helpotti, kun pysähdyttiin ruokailemaan aitoon pick nick -tyyliin.
Willy siirtyi puikkoihin ja mummi varotti kaahaamasta, koska juuri oli ruokailtukin. Ylenantava kyytiläinen ei sovi leppoisaan ilmapiiriin, ei! Vuorelta pudonnut lohkare aiheutti ylimääräistä vaivaa. Pauline kävi mittaamassa mahtuuko auto rotkon ja lohkareen välistä: tilaa oli useita senttejä ylimäärin ja pudotusta niillämain ehkä kolmesataa metriä? Jäin suosiolla autosta kriittisellä hetkellä ja olin tiennäyttäjänä. Kukaan ei pudonnut.
Marmorilouhos oli aivan tien varressa ja paja hiukan alempana. Tie siitä eteenpäin oli jo varsin laadukas ja kohta päästiin pikitielle kohti Joroxia. Piti poiketa kylässä kaljalla, mutta siellä oli feria ja ylettömästi väkeä. Poliisisetä hätyytteli meitä häipymään ja Pauline käänsi Mitsubishi Monteron siinä postikortin päällä ylen näppärästi. Matka johti siitä kotia kohti ja saimme päiväkaljat tutussa kotibaarissa, Venta Gallardo.
Autoasiantuntija saattaa kysyä: mikä on tämä Montero. Minä sanon sinulle. Se Pajero, mutta espanjankielisissä maissa Montero, koska pajero tarkoittaa runkkaria.