Nyt aion katsoa kotikylää kauempaa. Syntymäpaikakseni on merkitty Sääksmäki ja se on paljon komeampaa kuin jos olisi Valkeakoski, kurja kylä kulttuuripitäjän laidalla. Espanjalaiskirjailija Zafon’in, neljä kirjaa, jälkeen kirjavarastosta löytyi Ari Sirenin Elämää portin kahta puolta, Valkeakosken paperiteollisuuden 125 vuotta. Mukavasti kirjoitettu tietokirja, varsin eleetön eli toteava. Sisällissotakin tuli ja meni, punasia kuoli näin monta ja valkosia näin. Paperin tekeminen on teoksessa pääosassa.
Jotta Valkeakoski on yleensä olemassa, paino siirtyy nimen loppuun - koski. Siinä voima ja vesistössä kuljetusreitit raaka-aineelle. Sijoittajilta löytyi rahaa, kun oli voittoja jaossa. Myllyjä oli koskessa ollut toki jo aiemmin.
Tehtaan varjoon kasvoi kylä valtoimenaan ja jo kohta oikein suunnitelmallisesti. Tehdas oli keskipisteessä ja elinehto. Tehdas haisi, satoi lunta kesälläkin, mutta takasi elintason nousun paikkakunnalla. Enää ei paska haise ja teollisuustyöpaikkoja on niukasti verrattuna huippuvuosiin.
Kotikylän menoa seuraan nyt sosialistisesta mediasta ja kyllä suu vetää helposti hymyyn. Menee hyvin, kun olemattomista asioista saa suuren mediatapahtuman. Piruuttani osallistun, milloin latteuksilla, milloin piikeillä, mutta harvoin asiallisesti. Tämä sos.med. on sellainen foorumi, että asiallisuus on jo kadonnut luonnonvara. Sitäpaitsi hyvin vittuiltu, on puoliksi totta, häh?
Raikkaan tuulahduksen ja todellisen kevään tuovat muassaan hangen alta paljastuvat koiranpaskat. Siitä riemu ratkeaa. Tänä vuonna oman mausteensa toivat Kanisaaren jylhät maisemat, keskeisellä paikalla Lotilanjärvelle auratun kävelytien kuvauksissa. Jäälle kakkivan koiran omistaja oli kevään inhokkiykkönen.
Suuren huomion, luonnollisesti, sai kuormuri parkissa Koskikaran edustalla. Logistiikkaan perehtymättömät rekaksi kutsuivat. Ei liene rekka, luulisin, jos kuvat liittyivät tapaukseen. Raivokasta vääntöä puolesta ja vastaan. Suomi maana ja Valkeakoski sen kaupunkina ovat rakenneongelmakentässä mittaluokka jossa kolme autoa aiheuttavat ruuhkan. Yllättynyt olen yhden, tosin kookkaan, auton mahdollisuudesta aiheuttaa mediamylläkkä!
Viimeisenä tarjoilee laadukasta draama kunnan viranhaltija, joka lopetti mahtikäskyllä tarhoista uskonnonharjoittamisen. Ei tarvitse enää piltin tuoda muassaan mattotilkkua ja kännykkäsovelluksesta tarkistaa Beetlehemin suuntimaa. Kotioloissa saa yhä alati iskä haulikuuron saattelemana ajaa äiteen ja mukulat hangelle pollaria odottamaan joulun kunniaksi. Siihen ei virkailija ota eikä voi ottaa kantaa. Ohjetta oli tarkasteltu ja se tulkittu kunnan parhaaksi. Vastustajat vetosivat traditioon. Vetoan myös traditioon ja kallistun Ukon kannalle, kas hän oli ylijumala. Moinen arvonimi herättää kunnioitusta. Toisaalta myös jumalan arpominen, kaikkien tuhansien joukosta, olisi oikeutta. Hyvällä tuurilla osuu oikeaan ja hyvä tuuri on jotain konkreettista, jota on vain onnekkaalla. Onneahan me täällä olemme tavoittelemassa.
Haittapuolena näen sellaisen sairaalaruokailmiön leviämisen henkimaailmaan: siis jotta ruoka maistuisi kaikille, se ei saa maistua millekään. Pitäisi jo pienenä oppia puolustamaan sitä omaansa, sitä ainoaa. Älä pidä muita, tai rangaistaan - en muista millä, kivitetään?
Loppujen lopuksi ehdotan, että jotta koska kun koiranpaska on ajallisesti sentään luonnossa monta viikkoa hajoamatta ja pituudeltaan usein jopa kymmen senttiä niin ongelman laajuuden korostamiseksi lue seuraavat teokset ja kerro muillekin:
Hawking: Ajan lyhyt historia
Hurme: Niemi
Nieminen: Siivoja (kunhan ehtii jakeluun)
Loppujen, loppujen lopuksi sanoisin Jussille, siis isolle, että syleilet maailmoja kuin kunnallispoliitikko. Menestystä toivotan näin ja jaksamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti